Aihe, joka on varsinkin viimeisen vuoden pyörinyt tiiviisti päässäni, on koirien terveys. Niin omien koirieni, whippetin rotuna kuin yleisellä tasollakin. Niin monet pitkät puhelin- ja kahvipöytäkeskustelut olen aiheesta käynyt ja nyt ajattelin vihdoin koota ajatukseni ”paperille”.
Päällimmäisenä mielessä on pyörinyt kysymys, ovatko koirien sairaudet yleistyneet vai tutkitaanko koiria nykyään vain enemmän? Olen sitä mieltä, että sairauksia on aina ollut, mutta ennen niistä ei ole puhuttu yhtä avoimesti kuin nykyään (nettiaikakauden tuoma suuntaus) tai sitten koiran sairastuttua se on vain ”kuollut ja kuopattu”, tutkimatta sen enempää, saati tehden ruumiinavauksia.
Lääketiede on kehittynyt huimasti ja geenitutkimukset ovat vallanneet alaa. Medioissa toitotetaan jatkuvalla syötöllä jalostuksen vaikutuksista koirarotujen terveydentilaan ja foorumit kuhisevat terveyskeskusteluja. Tämä suuntaus on mielestäni vain ja ainoastaan hyväksi, se saa ihmiset pysähtymään ja ajattelemaan. Tai viimeistään sitten se tilanne, kun oma koira sairastuu vakavaan sairauteen. Näin kävi omalla kohdallani.
Whippetiä on pidetty aina terveenä rotuna. Ja sitä se mielestäni edelleenkin on, mutta itse käyttäisin termiä ”verraten terve”. Moniin muihin rotuihin (esim. saksanpaimenkoira, dobermanni, novascotiannoutaja, jättirodut jne.) verrattuna whippetin tilanne rotuna on todella hyvä. Yksi suurimmista syistä tähän on varmasti se, että kasvattajat suosivat paljon ulkosiitosta. Mutta kaikesta tästä huolimatta ei tule missään nimessä tuudittautua ajatukseen, että whippeteillä ei ole sairauksia. Niitä on JOKA roduilla ja JOKA suvussa, linjoihin katsomatta. Ja vaikka tilanne on nyt hyvä, niin se ei ole välttämättä sitä aina. Vakava suhtautuminen yksittäisiin sairaustapauksiin on ainut keino säilyttää rotumme terveystilanne nykyisellä tasolla. Puhumattakaan sen parantamisesta.
Olen miettinyt keinoja, joilla jokainen voi kantaa kortensa kekoon rakkaan rotumme hyväksi (niin rotuyhdistys, kasvattajat kuin tavalliset omistajat). Avoimuus on se, mistä kaikki lähtee. Esimerkillistä työtä on tehnyt Tolleriyhdistys, joka on kerännyt kotisivuilleen listan autoimmuunisairaista tollereista. En tarkoita, että kaikkien pitäisi seurata mallia, mutta jokaisen kasvattajan olisi hyvä pitää edes itsellään ns. sairaussukupuuta, johon merkitsee kaikki kasvattiensa sairaudet (jotka vain tietoonsa saa). Lisäksi tärkeää työtä on osallistua Hannes Lohen geenitutkimukseen. Monen mielestä tällainen ”näkymätön työ” voi olla turhaa, mutta sitä se ei suinkaan ole. Siitä hyvänä esimerkkinä on landseereilla esiintynyt verenvuototauti, johon 10-vuoden geenitutkimusten jälkeen saatiin kehitettyä testi, jolla sairauden kantajat voidaan todeta. Tällaiset testit syntyvät vain vuosien työn jälkeen, mutta se työ helpottaa nykypäivän kasvattajia jalostusvalinnoissaan.
Whippetien terveyttä on tutkittu viime vuosina kiitettävästi, mutta itse olen sitä mieltä että nykyisiä nuorena tehtyjä silmätutkimuksia, sydänkuunteluja ja lonkkakuvauksia ei voida pitää autuutena onneen. On todella hienoa, että tutkitaan, mutta mielestäni tärkeämpää on se, että miten tutkitaan. Moni sairaus puhkeaa tai on todettavissa vasta vanhemmalla iällä, jolloin varsinkin narttuja on jo ehditty käyttää jalostuskäyttöön. Eli ei riitä, että tutkimus tehdään ainoastaan 2-vuotiaana ja sitten ollaan varmoja että koira tulee olemaan terve koko eliniän. Virallinen sydänkuuntelu on mielestäni ihan ok, mutta jos ihan oikeasti haluaa tutkia sydäntä, niin silloin tulisi viedä koira sydänultraan spesialistille. Ja siltikään ei voi olla varma.
Avoimuus, avoimuus, avoimuus… siinä avainsanat. Ainoa asia tämän avoimuuden tiellä on koiraharrastajille se ah, niin tuttu tapa juoruta selän takana. Rikkinäinen puhelin on koiranjalostuksen pahin vihollinen. Ja se toimii valitettavan hyvin. Jossain vaiheessa jokaisen kasvattajan kohdalle tulee tilanne, kun kasvatti sairastuu. Tämän vuoksi koskaan ei pidä sanoa ”ei koskaan”. Ja kuten todettua, satunnaisia sairauksia ilmenee joka linjassa. Kasvattajat tekevät jalostuspäätöksensä sen tiedon valossa mitä heillä on sillä hetkellä saatavilla ja minimoivat mahdolliset riskit (mm. ulkosiitoksella). Tapahtuneille asioille ei voi mitään. Tärkeintä onkin rodunjalostuksellisesti se, että mitä tekee sitten kun sairaustapaus ilmenee. Monenkaan sairauden mahdollista perinnöllisyyttä ei ole voitu vielä geneettisesti todeta. Yleinen uskomus kuitenkin on, että alttius sairastua on periytyvää. Se, miksi toinen yksilö sairastuu ja toinen ei, on kysymys ilman vastausta. Ympäristötekijöillä on varmasti omat vaikutuksensa tähän.
Jokaiseen sairaustapaukseen tulee suhtautua vakavuudella, mutta hysteriaa pitää välttää. ”Linjojen sulkemiseen” on harvoin syytä ryhtyä, mutta on myös muistettava, että mikään jalostusyksilö ei ole korvaamaton. Varsinkaan niin kauan kun geenipooli on rodulla laaja. Ulkosiitoksen suosiminen on varmasti ensisijainen keino geenipoolin säilyttämiseen laajana. Mutta täytyy myös muistaa, että ulkosiitos ei suinkaan ole autuus onneen. Kun käytetään linjasiitosta, tiedetään paremmin mitä taustalla on. Jos ulkosiitosyhdistelmässä ei tarpeeksi hyvin tunneta toisen suvun terveyshistoriaa, saatetaan tahtomattaan lisätä terveysongelmia.
Tuore ”työkalu” kasvattajille on ”DLA-monimuotoisuustesti, jonka ideana on testata koiran immunogeenien (3 eri geeniä) alleelit ja käyttää saatua geenitietoa hyväksi jalostuksessa niin, että astutuspartneriksi valittaisiin yksilö, jolla on mahdollisimman erilaiset geenit. Tällöin tulevat pennut perisivät vanhemmiltaan mahdollisimman monta erilaista immunogeeniyhdistelmää ja tämä monimuotoistaisi linjan ja vähitellen koko rodun alleelikirjoa. Mitä monimuotoisempi alleelikirjo on, sitä terveemmällä pohjalla rotukin on! (http://www.canigen.com/geenitestit/dla-monimuotoisuustesti_drb_dqa/)”.
* * * * *
Linkkivinkki vinttikoirien vakavat sairaudet – keskusteluun (Tuulen Koirat –foorumi): http://www.tuulenkoirat.net/tk/viewtopic.php?f=16&t=2558
Yleislinkki Tuulen Koirat -foorumin terveys-, kunto- ja ruokinta osioon: http://www.tuulenkoirat.net/tk/viewforum.php?f=16
Hei Kirsi,
VastaaPoistaNo nyt onnistuu kommentoiminen ;-)
On todella hienoa, että ihmiset tuovat julkisuuteen omien koiriensa sairaudet. Arvostan tälläistä rehellisyyttä todella suuresti!
Meikäläinen tulee olemaan jatkossa ahkera blogisi lukija.
Erittäin hyvä kirjoitus!
VastaaPoistaterveisin Anita ja pojat